Loppuratkaisu!

Eräänä päivänä saimme vihreää valoa! Päivämäärän jolloin lopullinen ratkaisu talokatastrofille tapahtuisi. Samalla myös deadline talon lopulliselle tyhjentämiselle. Säkkiä, pussia ja nyssäkkää kertyi useampi peräkärryllinen suoraan kaatopaikalle vietäväksi. Ja siitäkin joutui maksamaan, että sai vietyä saastunutta tavaraa roskiin. Kaikki sängyt, sohvat, patjat jouduimme heittämään mäkeen ja ostamaan uudet. Kaikki muoviset tavarat dvd koteloista lähtien piti heittää. Kaikki pestävät tavarat pestiin tujussa kloorivedessä.

Viimeinen muisto tapetista, joka koristi esikoisen huonetta. Kaupunkimaisemaa.

Surullinen huone pysyi suljettuna.

Tyttären tekemä aurinko ilahdutti WC käynneillä.

Rakkaat kuvat tyttären huoneessa. Iloisilta ajoilta Norjasta ja Venäjältä.

Esikoisen tarkoin vaalima muistoesine Pariisin matkalta. Korvasta oli pala irronnut matkalla, nyt koitin pakata sen huolella ja varjellen, että se ei kokisi enempiä vammoja. Nämä ovat niitä muistoja, jotka tulevat kuulumaan elämään aina, joko omassa kotona tai lapsuuden kodissa.

Sekalaista lastia matkalla varastoon.

Ukin tekemä hevonen noin 35 vuotta takaperin oli valmiina kirmaamaan muuttoauton mukana varastoon. Valokuvalaatikoita oli aika monta.

Autio avainteline.

Astiahullun kaappien kätköistä löytyi reilusti pakattavaa. On ilo päästä jossain vaiheessa taas käyttämään näitä. Nyt on melkein vuosi vierähtänyt vain murto-osaa astiavarastosta käyttäen.

Pakkaamisen lomassa kävin pikakuvaamassa istuttamiani kasveja. En ole viherpeukalo laisinkaan, mutta kyllä se nyt hiukan haikealta tuntui hyvästellä piha, jota olin yrittänyt johonkin kuosiin laittaa. 

                                                 Yksinäinen lamppu.

                                 Lopultakin tyhjä talo.

                                                    Me emme enää asu täällä.

Kysehän on ollut hometalosta. Taistelu kesti pitkään.  Lopulta saimme oikeutta ja kaupanpurun ilman käräjiä. Nyt etsimme uutta kotia paremmalla onnella ja rehellisellä kauppakumppanilla. Kesästä nauttien. Vaikka nyt vielä on voimaton olo. Jaksaisiko nostaa kättä vai ei? Epätodellinen tunne on vallannut mielen! Se on vihdoin totta!!! Voi alkaa opetella olemaan onnellinen. 

Iloista päivää kaikille! 

ps: kaikki kuvat ovat otettu siivouksen lomassa ihan vaan "turisti" -ajatuksella. 

Suomalainen unelma, osa 2

Pienistä asioista iloiten... kuten tästä kuvasta, joka pääsi valokuvauksen vuosikirjaan Norjassa.

Mutta pienistä iloista huolimatta oli tarpeellista välillä käydä hotellilomilla. Ilman näitä en olisi jaksanut. Tässä harvinaisen tälläytyneenä lähdössä illalliselle ystävän kanssa. Mutta muutoin nukuin, luin lehtiä tai kirjoja, kävin kylvyssä ja katsoin telkkaria ihan omassa yksinäisyydessäni. Se oli tarpeen. Mutta sen vuoksi minua myös ihmeteltiin. Miksi yksin hotelliin nukkumaan? Miksi ei?

Pietarin tuliaisen ensimmäiset jätskit syötiin talon terassilla. Maistui makealle. Se vain, että kaveri oli
koko ajan kipeänä tuona aikana. Kuukausi terveenä - kuukausi kipeänä -tahtia mentiin pitkään lähestulkoon koko toinen elinvuosi.

Kaikesta huolimatta koitimme laittaa kotia viihtyisäksi. Tässä nurkassa törröttää Pietarista tuttavalta ostettu uus-vanha hylly, joka on äärimmäisen hankala, mutta kaunis. SitkuJoskus on jotain pysyvää niin mietin tarkkaan mitä tähän pläjäytän. Mutta kauniit varjot siihen piirtyi aina ilta-auringon paisteessa. Se kuului tuohon.

Viihtyisää tai ei niin totuus oli karumpi. Tähän tilanteeseen päädyttiin turhan pitkän epätietoisuuden jälkeen. Syy outoihin hajuihin toisessa päässä taloa selvisi ja päädyttiin purkamaan pahin pesäke, eli Pietarin tuliaisen huone. Ei siis ihme, että toinen oli niin paljon kipeänä.

Idyllisellä asuinalueella oli yksi perhe, joka eli painajaista.

Kaatopaikalle kuskaus setti 1

Pienen huoneeseen ei ollut enää mitään asiaa. Perheemme laittoi tavarat vetosolmuun pian tämän operaation jälkeen ja muutti pieneen kerrostaloasuntoon, jossa oli myrkyn vihreät keittiökaapit ja kulahtanut muovimatto, seiniä kiertävistä kukkaboordeista puhumattakaan.

Montako itkua on itketty? Montako turhaa riitaa riidelty? Montako kertaa komennettu lapsia vain väsymyksestä johtuen? Turhan monta kertaa kaikkea edellä mainittua. Mutta lohduttavaa on ollut se, että olemme pystyneet järkevästi ajattelemaan, että joskus tämä loppuu! Usein olen saanut kuulla, että olen niin rauhallinen. Juu, olenhan minä sitäkin.

Suomalainen unelma, osa 1

Kolme vuotta sitten monen vuoden ulkomailla asumisen jälkeen ostimme omakotitalon, joka ei vastannut odotuksiamme. Sen enempää yksityiskohtiin menemättä laitan hiukan kuvia mitä kaikkea on tapahtunut kolmen viimeisen vuoden aikana.

                                                  Sadetakki naulakossa, vielä elettiin unelmaa.

                                Muuton jälkeistä remonttia. Viheriä maali sai väistyä valkoisen tieltä.
                                Huonekalujen uudelleen sijoittelua, hankintaa ja kierrätykseen lähtevää.
                                Tässä vielä nautittiin hiljaisuudesta ja omasta rauhasta hektisen kevään 
                                jälkeen. Hellettä piisas ja pieni Pietarin Tuliainen piti minut kovin kiireisenä.

                                                  Kodinhoitohuone ilahdutti. Sinne oli kätevä kärrätä rattaat lenkin 
                                                  jälkeen.

                                Kaaosta muuttopäivänä. Koneet oli saatava päälle samantien. Ja
                                myöhemmin tämäkin huone koki värimuutoksen.

                                Pihaa talon päädystä ensimmäisenä jouluna. Kovin oli ankeaa.

                                                  Kotikatu täytti Unelman kriteerit. 

                                                 Esikoisen huonettakin laitettiin kuntoon, 
                                                 vaikka se oli se yksi pahimmista paikoista
                                                 talossa -joka tosin ilmeni vasta ajan kuluessa.

                                                 Ja keittiö sai uuden tapetin, kun ajattelimme
                                                 vikojen olevan vielä "vain pikkuvikoja"

                                Sitten katseltiin ikkunasta ulos haikeina. Oliko tämä sitten sitä 
                                mitä kaupanteossa ostettiin? Sairaana yksi ja toinen vähän väliä.

                                                     Elämää elettiin. Surua surtiin. Lapsiinkin
                                                     se tarttui :(

                                 Traditioista pidettiin kiinni, vaikka olisi tehnyt mieli olla vain 
                                 käpertyneenä kasaan ja itkeä vaan. 

Tämä jos mikä on terapeuttista, että näkee kuvin mitä se kaikki lopulta olikaan. Kuvia ei lopulta ole niin paljoa, mikä kertoo myös jotain. Väsymyksestä ainakin. 

Osa 2 seuraa. 


Iloista perjantaita kaikille! Minä opettelen nyt olemaan onnellinen. Siihen on nyt hyvä syy, joka selviää jatko-osissa :)