Tänä kesänä teimme automatkan vanhoille kotikonnuille Nordlandin Kjøpsvikkiin ja Narvikkiin. Pitkän ajomatkan aikana kävimme läpi muistoja Norjasta, mietimme ihmisiä keitä nyt tapaisimme. Meillä oli ihanan tiivis keskustelu koko perheen kesken. Saavuttuamme Ruotsin tuntureiden päälle ja sieltä laskeuduttuamme alas kohti ensimmäistä vuonoa olimme kuin olisimme olleet siellä eilen. Lämmin aalto meni läpi kehon. Olimme tulleet kotiin. Tyttäremme, joka ei juuri syntymäkuntaansa muistanut, oli ihan elementissään ja katsoi vuoria kysyen: "olenko minä syntynyt täällä?" Kun vastasimme, että kyllä olet, hän totesi: "olen vuorten tyttö". Tyttö osasi hienosti analysoida omaa suhdetta syntymäpaikkaansa ja vertasi maisemia luonteeseensa: "Sen takia minä en pelkää korkeita paikkoja, koska olen syntynyt vuorilla". Tosi asia on se, että synnytyshuoneen ikkunasta avautui henkeä salpaava näkymä Fagernesfjellille. Eli juuri vuoret oli ensimmäinen asia jotka tytär "näki".
Kohtaamiset rakkaiden ihmisten kanssa olivat tunteikkaat. Olimme yhtä mieltä siitä, että aivan kuin emme olisi poissa olleetkaan. Kaikki oli niin kuin ennen, ei tarvinnut olla uudestaan vieras. Vahva side välillämme on ja pysyy. Lapsemme tapasivat vanhoja ystäviään ja se oli elämys heillekin. Yhteiset leikit jatkuivat. Kaikista ihaninta oli, kun esikoinen löysi vanhoja leikkipaikkojaan. Hän muisti tarkkaan missä oli ollut maja ja minkä puun kohdalla otettiin kuvia, mitä reittejä pitkin laskettiin stigalla alas. Hän muisti koulun ja päiväkodin. Huvittavinta oli se kuinka hän kertoi koiruuksista, jotka oli tarkoin meiltä salattu silloin aiemmin.
Minä ja Me kaipaan sinne takaisin niin kovin paljon. Meillä oli siellä niin hyvä olla. Niinkuin nytkin, mutta... näitä kuvia katsellessa tulee kyyneleet silmiin ja kurkkuun nousee pala. Ikävä on kova.
