maanantai 27. helmikuuta 2012

Sisar, söster, sairaanhoitaja, sykepleier, nurse.... Infopaketti

*tämä teksti on heille, jotka haluavat lisää tietoa sairaanhoitajan keikkatyöstä Norjassa, sisältää vain tekstiä ja vieläpä älyttömän paljon*
 

Taustaa: 
Siitä on jo monta monta vuotta, kun tulin Norjaan vastavalmistuneena sairaanhoitajana. Olin ensimmäisen puoli vuotta Helsingissä maksatransplantaatio-osastolla töissä ja sitten tehtiin aika nopea päätös vaihtaa maisemaa. Ihana uusi paritalokoti jäi Suomeen pankinjohtajalle vuokralle :) Varma vuokra oli taattu!
Esikoinen oli tuolloin 2 vuotias ja hänen kanssaan oli helppo muuttaa.
Rekrytointi oli silloin kuumimmillaan ja osallistuin silloisen AETATin (=NAV) järjestämälle rekrytointi -/ kielikurssille. Se kesti muutamia viikkoja, ja tavattiin kerran viikossa. Kieliasioissa olin vahvoilla, kun taustalla oli Ruotsissa vietetty opiskeluaika ja Ahvenanmaalla vietetyt pari kesää. Työpaikkoja oli mahdottomat määrät, hain muistaakseni 4 mieluista paikkaa ja kaikista tuli tarjous. Päädyimme aluksi Kirkkoniemeen.  Talo, työpaikka, muuttokulut ja mitä nyt ikinä tarvitsimme oli valmiina. Muuttokuormassa veimme koko kotimme irtaimiston. Kaikki käytännönasiat hoituivat på 1-2-3. Henkilönumerot, verokortit, pankkitilit...kaikki saatiin parissa päivässä.
Ensimmäinen palkkapäivä Norjassa sai minut hymyilemään ensimmäisen kerran valmistumisen jälkeen leveästi palkan vuoksi :)

Töissä oli älytön pula sairaanhoitajista. Perushoitajia (hjelpepleier) oli mukavasti, mutta suurimmaksi osaksi työkavereina oli assistenttejä eli kouluttamattomia. Ja sairaslomatilastot olivat hiuksia nostattavat, joten meillä oli sijaisia, sijaisen sijaisia ja ylityörajoituksia ei siihen aikaan oikein ollut...
Ja minä ja toinen sairaanhoitaja olimme melkoisen työllistettyjä. Tein hurjasti ylitöitä ja takapäivystyksiä useampia päiviä viikossa. 250 tuntia ylitöitä noin 8 kuukaudessa oli ihan liikaa. Lisäksi työpaikka ei ollut sitä mistä olin haaveillut, paikkakunta ei ollut se missä halusimme asua, joten me päätimme aloittaa työpaikkojen hakemisen. Sainkin osastonhoitajan paikan kotisairaanhoidosta Nordlandista. Se oli mahtavaa! Tulimme kotiin, kun muutimme. Nordland on sydämessä edelleen :)

Osastonhoitajan työssä en vieläkään tajunnut rajoittaa työntekoa, tahkosin kruunun kuvat silmissä. Silloin ajattelin vielä, että työteosta jaetaan jonkinlaisia mitaleja :D mutta totuus on kyllä sittemmin käynyt selväksi. Työ on työtä ja otan sen nykyään juuri sillä tavalla.
Olin alle 30 vuotias ja vastuullani oli paljon asioita. Rakensimme uutta palvelutaloa ja lähin esimieheni oli aluksi KUNNANJOHTAJA. Todella helppoa työtekoa kunnanjohtajan kanssa, jolla ei ollut käsitystä hoitoalasta. Onneksi saimme ylihoitajan (pleie- og omsorgssjef) joka otti hommat hoitaakseen ja oma työsarkani helpottui.

Vuosien varrella ehdin myös synnyttää pienen tytön, olla hetken äitiyslomalla, aloittaa uudessa työssä työterveyshuollossa. Työterveyshuollon (=bedriftshelsetjeneste) työpaikka on ollut kaikista tähän astisista työpaikoista mieluisin. Hain sinne ihan huvin vuoksi viimeisenä hakupäivänä. Sain paikan useamman hakijan nokan edestä "henkilökohtaisten ominaisuuksien perusteella", sillä työpaikkahan oli yksityinen (kuten kaikki työterveyshuollot Norjassa) ja työkokemus ei vaikuttanut valintaan. Minulla oli lyhin työkokemus ja olin vielä suomalainen :) Mutta haastattelussa vakuutin työporukan. Niin mahtava pieni työyhteisö! Me jaettiin vastaavan hoitajan kanssa työpaikat kahtia ja kiersimme itsenäisesti.

VÄLILLÄ:
*muutto Venäjälle, Pietariin
*yksi lapsi lisää
*töitä suomalaisessa koulussa
*muutto Suomeen



Ja NYT:
Aikani kituutettuani Suomessa hoitajan töissä päätimme miehen kanssa, että kokeilemme miten keikkatyö toimii meidän arjessamme.
Etenin näin:
*Otin yhteyttä pariin eriin firmaan "vikarbyrå", jotka välittävät hoitohenkilökuntaa Norjaan ja Ruotsiin.
*Minun oli helppo lähteä, koska Norjan laillistaminen oli valmiina, joten mitään tällaisia byrokraattisia juttuja ei ollut hoidettavana. Pankkitilit ja verokortit oli valmiina, joten ei muuta kuin odottamaan työtarjouksia.
*Ensimmäinen firma ei ottanut tarpeeksi hyvin asiaa hoitaakseen ja siirryin toiseen, josta sainkin ensimmäisen työkeikan juuri ennen joulua viime vuonna.

*Käytännön asiat sujuvat keikalle lähtiessä jouhevasti eli lentoliput tulee sähköpostiin ja kaikki tarpeelliset ohjeet meilitse. Asunto on odottamassa täydellisine varusteineen. Nyt kahden viimeisen keikan aikana olen saanut lainata myös firman autoa, koska asun sen verran kaukana työpaikalta.

*Työvuorot tulee konsulentin kautta eli mistään hallinnollisista jutuista en ole yhteydessä työpaikkaan. Työvuorot tulee meilitse, ja sitten vaan työpaikalle sovittuna ajankohtana. Osaksi työvuorot on ennalta määrätyt, mutta osittain ne voivat "elää" siinä työjakson aikana ja saattaa tulla niitä kovasti toivottuja lisävuoroja.

*Vikarbyrån kautta tienaa jonkin verran vähemmän kuin suoraan itse työpaikkaa hakien. MUTTA asuminen ja matkat ovat ilmaiset. Se, mistä maksan, on omat ruoat ja muu kulutus paikan päällä. Eli ei voi valittaa. Suomeen verrattuna palkka on tupla, jos ei enemmänkin. Lopullisen potin koon tietää oikeastaan vasta kesäkuussa, kun tulee lopullinen verotus :) Veroja maksan 30%, mutta saan kirjata vähennyksi ja se meinaa tietysti sitä, että todellinen vero% on pienempi. Joka tapauksessa 10 päivän nettopalkka Norjassa  = kuukauden brutto palkka Suomessa. Ei ole mikään salaisuus. Täällä palkat  on julkisia, joten jokainen halukas löytää palkkatiedot hyvinkin helposti.

*Työvuoroja on yleensä periodin aikana paljon. Tosin ylityörajoitukset otetaan joissakin kunnissa tarkemmin kuin toisissa. Mutta työ uudessa paikassa vaatii aina ekstra paljon energiaa, joten itse suosin tahtia: yksi vapaa viikossa ja en tee tuplavuoroja kuin äärimmäisessä hädässä.

ONKO KAIKKI NIIN HIENOA?
No ei todellakaan.
*Kolmen lapsen äitinä on kurjaa jättää lapset kotiin. Ovat hyvässä hoidossa omassa kodissa, oman isänsä -mieheni- kanssa. Itse pystyn lähtemään hyvillä mielin, ja on ihanaa olla töissä kaikessa rauhassa. Ja kun on kotona, olen kotona 24/7. Jos olen pitemmän periodin kotona, teen keikkahommia Suomessa. Valokuvaan Studio Adeleiden nimissä.
Tämän järjestelyn ansiosta olen paljon rennompi ja iloisempi äiti. Suomessa 3-vuorotyö on todella kuluttavaa ja vapaa-aikaa ei juurikaan ole.
Kuitenkin 14-17 päivää on aika ideaaliaika olla reissussa. Kolme viikkoa on liian pitkä aika. Siinä ehtii väsyä liikaa ja on jo kotiin kiire. Lapset ovat ottaneet homman hienosti. SKYPE auttaa tosi paljon. Hassuttelupuhelut ovat jokapäiväisiä ja se tuo minut heidän lähelle ja heidät minua lähelle. Ja lapset tietää, että kotona minulla on koko ajan heille aikaa.

*Sijaista ei välttämättä oteta lämpimästi vastaan. Vaikka hallinnon hommat kuuluu johtoasemassa oleville on rivityöläisten hankala pysytellä erossa henkilöstöpolitiikasta. Se on kurjaa, jos itse satut istumaan samassa pöydässä, kun sijaisten tarvetta arvioidaan. Myös ihmettely siitä MIKSI tulet tänne töihin, onko SUOMESSA niin huonot palkat, EIKÖ sinulla ole kotona töitä... kaikkiin näihin törmää harva se päivä.
Olen ottanut taktiikan, että kerron siitä kuinka olen tehnyt työvuoteni lähinnä juuri Norjassa. Olen myös sanonut, että teillä ei ole sijaisia omasta takaa ja olen täällä auttamassa teitä. Se riittää. Ja pitää muistaa hymyillä. Niin, ja että maksan veroni Norjaan :D

*Työtehtävistä saat todennäköisesti usein sellaisia, jotka on niitä kaikista epämiellyttävimpiä, potilaista raskaimpia jne. ja se on aivan ymmärrettävää
Esim. Trondheimissä sain ensimmäisenä iltana listan, jossa oli 30 käyntiä. En ehtinyt sen vuoron aikana syömään, juomaan, käymään vessassa ja tein puoli tuntia ylitöitä. Juoksin paikasta toiseen. Mutta annoin palautetta ja asia korjaantui. Pienestä en sano, mutta tuo meni yli.

*Voi joutua kokemaan ylikävelemistä, mutta siinä vaiheessa on vaan oltava kovana ja pitää omia puoliaan. Onneksi en ole kokenut tällaista.

*Sinua ei välttämättä oteta työporukkaan mukaan. Voit jäädä iltavuoron pizzatilauksen ulkopuolelle. Tai sinua ei oteta mukaan keskusteluihin tai sinua ei kuunnella, kun yrität sanoa jotain.

*Olet yksin.
On oltava koko ajan positiivinen ja joinakin hetkinä se voi olla hankalaa.

*Teet töitä paitsi hoitoalan ammattilaisena niin myös vikarbyrån edustajana. On oltava aina hymyilevä ja kohtelias, oli tilanne mikä tahansa. Ikävä kyllä sama ei koske vakihenkilökuntaa. 

Huh, kun olen kirjoittanu! HuiHai!

Reissuhomma ei sovi kaikille. Pitää olla positiivinen, itsenäinen, varma taidoistaan, kielitaidon pitää olla kohdillaan (olet vain lyhyen aikaa paikkaamassa henkilökunnan vajausta, et siis hae omaa paikkaasi työyhteisössä ja sen takia homman on toimittava heti ensimmäisestä päivästä lähtien), pitää olla valmis kaikenlaisiin työvuoroihin ja työtehtäviin. Saat perehdytyksen ehkä yhden päivän ajan. Muutoin pitää olla reipas ja hypätä hommiin ihan tuosta vaan. Sosiaalisuus on plussaa ja  seikkailijaluonne on melkeinpä edellytys. Ei voi odottaa turvallisia raameja, kun tekee tällaista työtä. Koti-ikävä tulee väistämättä eteen reissuilla jossain vaiheessa, mutta itse olen aika hyvä siirtämään sen sivuun ja keskittymään siihen mitä varten olen reissussa. Pitkää pinnaa ja hampaiden kiristelyä välillä, mutta ne hetket ovat niin työpaikasta kiinni.
Asian kääntöpuoli: sinun EI TARVITSE KOSKAAN palata samaan paikkaan, jos et itse halua :D  ja itseasiassa juuri tämä asia on niin mahtava! Valinnanvapaus! Tulet, teet työsi ja lähdet kotiin. Sopii minulle :)

Lisäinfoa saa kysymällä tämän postauksen alla :)

tiistai 21. helmikuuta 2012

Valokuvaterapiasta

Valmistuin joulun alla Valokuvaterapian menetelmäohjaajaksi =valokuvaterapia PD (professional development). Koulutus kesti 2 vuotta ja oli monella tapaa hyvin vaativa ja voimia vievä taival. Kuitenkin se antoi paljon.
Koulutus oli järjestetty Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen kautta. Koulutukseen hakeutumien edellytti aiempaa koulutusta terveys-sosiaali tai opetusalalta ja toivottiin psykoterapia opintoja pohjalle sekä toiveena oli myös oman terapian läpikäyminen tai ainakin, että se olisi aloitettu. Lisäksi piti olla useampi vuosi työkokemusta. Oma pääsyni koulutukseen oli suurenmoinen juttu, eikä ihan itsestäänselvä. Ryhmässä oli psykologeja, psykiatri, opettajia terveysalalta, psykoterapeutteja... ja minä "vain" sairaanhoitaja-valokuvaaja.
Aluksi oli rimakauhua, että miten ihmeessä tulen koskaan selviämään tuollaisessa huippuporukassa. Lopuksi oli vain rakkautta :D


Meidät jaettiin pienryhmiin ja oma pienryhmäni oli kognitiivis-analyyttiseen psykoterapiaan suuntautunut. Ihana ryhmämme oli luotettava ja turvallinen. Ohjaajamme oli Tarja Koffert, jolla on oma psykoterapia vastaanotto ja lisäksi kouluttaa todella paljon ympäri Suomea. Tarja on myös  Ulla Halkolan ja Pirkko Pehusen kanssa Suomen valokuvaterapian kehittäjiä ja koittavat siirtää manttelia jo meille nuoremmille.

Koulutuksessa mm:
*luin paljon mielenkiintoista kirjallisuutta
*kirjoittaa, kuvata ja analysoida
*kuulin ulkopuolisten luennoitsijoiden luentoja
*osallistuin työpajoihin
*kuuntelin ja analysoin
*annoin itsestäni paljon kurssitovereille
*opin valokuvaterapian eri menetelmistä ja otin niitä käyttöön työssäni
*kehittelin omia työskentelymenetelmiä
*opin paljon itsestäni

ajatus:
*Jotta voi hoitaa toisia pitää ymmärtää itseään*

Kirjoitus -ja kuvaustehtävät olivat monivivahteisia ja niistä ehkä pisinpänä ja itseäni henkilökohtaisesti eniten kosketti kehollisuusteema sekä oma sukupuu. Nenäliinoja kului ja iltaisin oli pää kipeänä. Opiskelumatka oli tarpeen ja se jatkuu edelleen.

Mutta mitä koko valokuvaterapia on?
*yksi "työväline" / terapiamuoto, esim. kun hoidetaan psyykkisesti sairaita ihmisiä (ei akuuttivaiheessa), traumoja kokeneita tai halutaan vaikka työyhteisön ongelmiin ratkaisuja

*voidaan käyttää esim. yksilöterapiassa, ryhmäterapiassa, työnohjauksessa, traumaterapiassa

*valokuvaterapia ei lähde valokuvaamalla! valokuvaterapiassa edetään pienin askelin, sillä valokuvan voima on suuri ja se voi olla vahingollista mikäli sen tekee väärin. on oltava tietoa ja taitoa tehdä sitä.
nykyään on kaiken maailman poppaprofessoreita, jotka tituleeraavat itseään vaikka miksi terapeuteiksi, ottavat rahat ja hierovat käsiään yhteen. mutta koulutuksen saanut tietää, että meillä on VASTUU!

Koulutuksen jälkeen? Mitä hyötyä tästä nyt sitten oli?
*teen edelleen omia "vanhoja töitäni", mutta haaveenani on aloittaa psykoterapia opinnot ja tenttimällä psykiatrian diagnostiikka osuus minulla on tämän koulutuksen ansiosta kasassa psykoterapian perusopinnot
*voin hyödyntää opintojani jokapäiväisessä työssäni sairaanhoitajana. valokuvaajana minun tehtäväni ei ole terapoida ketään
*minulla on muutama oma projekti valokuvaterapian saralla ja niitä jatkan edelleen ja kehitän omia työskenteöymetodejani
*olen saanut yhteistyöpyynnön mielenkiintoiselta taholta, josta toivottavasti enemmän hyvinkin pian




*valokuvaterapiaa voidaan tehdä esim.: 
-katselemalla vanhoja kuvia

-etsimällä merkityksiä assosiatiivisista kuvista

-rakentaa oma menneisyys tai rikki mennyt kohta uudelleen kuvien avulla
(kuviin voi yhdistää myös eri tekniikoita kuten tekstiä, piirtämistä, maalaamista, musiikkia, tarinaa)

-jos omat albumikuvat jostain syystä ovat tuhoutuneet tai niitä ei ole lainkaan, voidaan kuvia rakentaa uudelleen muistojen kautta. tällöin terapeutti voi toimia kuvaajana

-kuvaustehtäviä voidaan toteuttaa siten, että terapeutti ottaa kuvia tai potilas/asiakas ottaa kuvat itse itsestään. kuvia käydään läpi terapiassa yhdessä.

Koulutukseen kuului tehdä terapiatyötä montakymmentä tuntia. Tunnit tulivat täyteen ja se oli hurjan mielenkiintoista! Se mikä toimii yhdellä ei toimi toisella, on osattava tarjota potilaalle juuri hänen tilanteeseen sopivaa tapaa edetä terapiassa.






kuva1: omakuva
kuva2: assosiatiivinen kuva
kuva3: assosiatiivinen kuva

Lopuksi:
Onko sinun albumeissa sellaisia kuvia, jotka nostavat tunteet pintaan? Oletko miettinyt miksi? Kuvista esiin nousevilla tunteilla voi olla paljon merkityksiä, joita emme ihan ensi kokemalta tajuakaan.
Vinkki viitonen:
Aika ihana tapa pysyä tämän päivän hektisessä elämän rytmissä kiinni on kerätä omaa valokuva-albumia. Tietoisesti voi kuvata vaikka yhden kuvan päivässä. Voit ladata kuvan vaikka tietokoneelle kansioihin kuukausittain. Oman elämän dokumentointi ei ole itsekkyyden merkki. Se on merkki siitä, että elämäsi on sinulle hirmuisen tärkeä. Myös siis SINÄ itse :) Muistathan, että sinä itse tulet myös kuvatuksi.